Myhinpään tien ajatteleminen sytyttää vieläkin mieleni ja saa ihoni kananlihalle. Kuten Finlandiaa kuunnellessa. Rautalammin takamailla Savon korvessa oleva pikataipaleista mahtavin sai minut vauhdista hurmioituneeksi silmät kiinni soittavan pianistin tavoin. Ylitin siellä itseni. Mutta syvimmän jäljen sisimpääni jättivät kylän ihmiset. Tunsin itseni tervetulleeksi saadessani osallistua ihmisten elämään. Olen nähnyt Koposen iloisten veljesten kasvua pienistä pellavapäistä aikuisuuteen asti. Yhdeksän saman näköistä poikaa ja orpo kasvattiveli Jarmo. Poikien ainoa Liisa-sisko menehtyi yllättäen elämän ollessa juuri kukkaan puhkeamaisillaan.

Henkilökohtaisen läheltä olen saanut seurata Ravolaisen perhettä. Maamme hiljaisia. Kaukana bulevardeilta. Katajaisen kansamme tiivissyisintä ydintä. He pitävät maatamme pystyssä. Heidän vaatimaton talonsa oli lähellä tietä kilometri ennen erikoiskokeen alkua. Perheeseen kuuluivat pienviljelijän särpimen leventämiseksi ikänsä rekkaa ajanut Väinö-isä, Raili-äiti, pojat Juha-Pekka, Kimmo ja Pasi sekä Katri- anoppi. Näin kolmen pienen pojan temmeltävän leikeissään harjoitellessani Jyväskylän Suurajoja ensimmäistä kertaa 1974. Pian sain tutustua paremmin sinikantisia ruutuvihkoja tien varressa heiluttaneisiin poikiin. Kiireessäkään en raaskinut ajaa heidän ohitseen pysähtymättä. Olinhan itse vain hetkeä aikaisemmin unelmoinut Tuupovaarassa ralliautoilijoiden näkemisestä edes vilaukselta. Nyt minun piti nipistää itseäni uskoakseni, että olin todella ajamassa Suurajoja!

Kesä kesältä näin poikien kasvavan kunnes 80-luvun vaihteessa yllätyin nähdessäni heidät rullatuoleissa. Kimmon ensin ja Pasin kesää myöhemmin. Kummatkin kahdeksanvuotiaina. En edes tiennyt poikien kärsivän lihasten surkastumisesta. Heidän vauhtiaan sairaus ei hiljentänyt. Pojista nuorempi ja vilkkaampi Pasi ajoi moottoroidulla tuolillaan aina pikataipaleen alkuun keräämään puuttuvia nimmareita. ”Miulla on vihko myös isolta veljeltä. Se jäi navetan taakse piiloon”.

Kerran vaihdoin kuulumisia isä-Väinön ja Pasi kanssa tien reunassa heidän postilaatikkonsa vieressä. Pasi kertoi hiljaisella äänellä, etteivät  autot pysähdy hänen kohdallaan. ”Nosta vihkosi reilusti ylös, että kilpailijat näkevät sen” kannustin häntä. ”Pasin käsi ei nouse enää ylös”  virkkoi vieressä seisova isä. Sisälläni kouristi. Kerroin illalla hotellissa asiasta Kankkuselle ja kumppaneille. Seuraavana päivänä kaikki harjoittelijat pysähtyivät poikien luona.

Kesällä –88 ralli ei kulkenut Myhinpään kautta. Vuotta myöhemmin harjoittelin tien vain muutamia kertoja. Osaisinhan ajaa tämän taipaleen kuten kymmenet muutkin tiet ympäri maailmaa vaikka silmät kiinni! Vanhoilla opettajillani riittäisi ihmettelemistä… Itse kilpailussa sataa tihuutti. Ajoin Mitsubishia, joka oli vielä raakile eikä ennättänyt parhaiden autojen vauhtiin. Myhinpäätä edeltävällä huoltopaikalla Säkinmäen koulun pihalla kylän väki odotti meitä ringissä huoltoautojen ympärillä. Sama paikka jossa nyt jo vainaa Henri Toivonen vuosia aikaisemmin lyyhistyi ja peitti kasvonsa käsiinsä kuultuaan aikamme. Kuusi sekuntia voi tuntua valovuodelta. Muilla pikataipaleilla olin helisemässä hänen kanssaan. Nyt mietin muuttunutta säätä. Mitkä renkaat otamme ja pitäisikö iskunvaimentajia löysätä liukastuvalle kelille? Kesken aprikoinnin kysyn kyläläisiltä Ravolaisten kuulumisia. Enhän ollut ennättänyt tervehtiä heitä harjoitusten aikana. ”Pojat ovat kuolleet” kuului vastaus.” Viime vuonna. Kimmo kesän korvalla ja Pasi syksyn kynnyksellä.” Sydäntäni kylmäsi. Tuntui kuin vain ruumiini olisi jäänyt huoltopaikalle. Mieleni oli nyt jossain muualla. ”Pankaa jotain renkaita sinne alle” pyydän mekaanikkoja ja lähden ajamaan. Lähden ajamaan. Korviini jää kaikumaan Koposten poikien ja muiden kyläläisten huudahdus: ”Ari. Aja poikien muiston kunniaksi pohjat!”

Ajan äänettömänä kohti pikataivalta. Pilvet roikkuvat alhaalla. Ajattelen poikien lyhyeksi jäänyttä elämää. Oloni on epätodellinen. Ralli tuntuu niin turhalta. Lähestyessäni Ravolaisten taloa näen jo kaukaa keskellä tietä olevan tumman hahmon. Kuin arvaten ajatukseni isä-Väinö odottaa minua. Pysähdyn hänen viereensä. Hän ottaa käteni työn kovettamien käsiensä sisään. Emme sano sanaakaan. Näen kyyneleet hänen ahavoituneilla kasvoillaan. Jatkan matkaani. Näen tien epäselvästi, mutta sisältä tunnun puhdistuvani. Ikään kuin jää olisi sulanut rinnastani. Tajuan, että pojat ovat taivaassa. Oloni pikataipaleen starttihetkellä tuntuu ihmeellisen kevyeltä. ”Kolme, kaksi, yksi – aja!” Ajo sujuu alitajuisen itsestään. Kuin ehyt melodia. Tuntui kuin olisin itse katsonut omaa ajoani sivusta. ”Teillä on nopein aika” kerrottiin maalissa. Ainoani niissä Suurajoissa.

Syksyllä 1999 minua pyydettiin moniin puoluetilaisuuksiin. Kieltäydyin niistä. Sen sijaan Ritan ja minun kunnia-asiamme oli osallistua Väinön 60-vuotispäiviin joulun alla. Lumisen pihapiirin hiljaisuudessa aika tuntuu pysähtyvän. Pihalle leviävässä navetan tuoksussa on voimakas elämän maku. Raili-äiti hoitaa edelleen uudisraivaajan antaumuksella viittä lehmäänsä. ”Eihän niitä voi kotoaan pois panna”. Brysselin tilastot eivät tunne tällaista taloutta. Väinö on palannut kotiin iltamyöhällä vietyään harjarautakuorman Pohjanmaalle. Suurajot Ladalla ajanut Juha-Pekka jatkaa isänsä työtä rekka-auton kuljettajana. "Kun ajan vain yölinjallain." Perheen työteliäisyys ja vastuunkanto ovat tuulahdus sodan jälkeisestä Suomesta. Onko sitä Suomea enää?

Leivinuunin lämpö ja kahvin tuoksu ottavat meidät sisällä vastaan. Vanheneva kylän väki istuu tuvassa sunnuntaitamineissaan. Ilmapiiri talvipäivän hämärässä on harras ja kunnioittava. Saamme evästä elämänmatkalle. Väinö muistelee poikien viimeistä kesää. Kimmon kuoleman jälkeen Pasi kysyi äiti-Raililta: ” Itkikö Kimmo?” johon äiti vastasi: ”Ei meidän tarvitse itkeä. Enkelit tulevat vastaan elämän portille.” Pasi rauhoittui. Usko huomiseen säilyi. ”Isä, menemmehän tänäkin kesänä katsomaan Suurajoja.”

Kilpailun aikana Pasin elämänliekki sammui. Hautajaisissa kirkkoherra ihmetteli: ”Mitenkä työ jaksatte tästä eteenpäin?”. Aina myönteinen Väinö vastasi: ”Seinä näyttää olevan edessämme. Mutta sen läpi tulee valonsäde. Sitä kohti käymme”.

Ystävämme Esa haluaa kuulla Ravolaisen perheestä aina uudestaan. Esan suuruus on hänen herkkyydessään nähdä elämän mosaiikin mykistyttävä kauneus jokaisessa ihmisessä.

Kommentointi

Voidaksesi kommentoida artikkelia, kirjaudu sisään palveluun. Jos sinulla ei vielä ole tunnuksia, rekisteröidy.